Mitä on Raivosyndrooma?

Kysymys cockerspanieleiden raivosyndroomasta pulpahtaa aina silloin tällöin esiin. Päätin tutustua aiheeseen tarkemmin. Mitä se oikein tarkoittaa? 

Raivosyndrooma on erittäin vakava, mutta harvinainen epätyypillinen käytöshäiriö. Erityisesti sitä tavataan cockereissa. Cockerit eivät suinkaan ole ainoa rotu, jolla on raportoitu samantyyppisiä ongelmia. Muita ovat mm. amerikancockerspanieli, berninpaimenkoira, chesapeakenlahdennoutaja, dobermanni, englanninspringerspanieli, saksanpaimenkoira, kultainennoutaja sekä pyreneittenkoira. Kaikki siis käyttökoirarotuja, lieneekö siinä jotain takana? 

Ensimmäiset maininnat asiasta ovat vuosilta 184550, jolloin Elizabeth Barret Browning kertoo kirjeissään Robert Browningille punaisesta cockeristaan Flushista. Sillä oli taipumusta agressiiviseen vartoimiseen. Cockerspanielin oikeaan luonteeseen ei kuulu vartioiminen. Judy de Casembrootin kirjassa The Merry Cocker on lainaus eräästä kirjeestä, jos haluaa lukea tarkemmin. 

Yhdysvaltalainen Ella B. Moffit kirjoittaa kirjassaan The Cocker Spaniel vuodelta 1935 huonoluonteisista cockereista. Hänen mielestään kasvattajat eivät olleet tarpeeksi kriitisiä valitessaan jalostusnarttujaan. Hän myös kirjoittaa huonoluonteisista nartuista ja uroksista, joita käytettiin jalostukseen ja kuinka kolmen neljän polven päästä huonot luonteet ilmenivät taas. 

Lähempänä nykyaikaa asiasta on kirjoitettu enemmän. Valerie OFarrel, joka on eläinpsykologi, kutsuu raivosyndroomaa vaikean dominassiaggression muodoksi. Hän mainitsee sen olevan erityisen yleinen yksivärisissä cockereissa, vaikkakin sitä voi esiintyä muissakin roduissa. 

Leslie Scott-Ordish kirjoittaa kirjassaan Cockerspanieli ensimmäisestä cockeristaan, jonka omisti 1950-luvulla. Se kärsi mitä ilmeisemmin jonkin asteisesta raivosyndroomasta. Kyseinen koira saattoi piiloutua keittiön lämminvesivaraajan taakse ja haukkua sieltä vihaisesti ja cockerille epätyypilliseen tapaan. Tämä tapahtui yleensä vieraiden aikana, mutta saattoi tapahtua myös ihan spontaanistikin. Koira ei kuitenkaan koskaan purrut omistajaansa. 

Scott-Ordishin mielestä pieni osa cockereista kärsii raivosyndroomasta. Koirat ovat epäluotettavia ja voivat tulkita väärin omistajan liikkeet ja eleet, varsinkin jos laumajärjetys ei ole perheessä kohdallaan tai on epäselvä. Nämä koirat eivät hallitse tilannetta ja ovat jälkeen päin sekavia, orientoitumattomia ja anteeksipyytäviä. 

Joyce Caddy toteaa kirjassaan Cocker Spaniel Today (1995), että joillakin cockereilla on on epävarma tempperamentti ja vaikka ne ovatkin 99% ajasta rakastavia ja omistautuneita, niin lopun ajan saattavat olla agressiivisia ja vahtia tavaroitaan. 

Robert Mugfordilla, joka on eräs maailman johtavista eläinten käyttäytymisen spesialisteja, oli lapsena punainen cockerspanieli, joka oli entinen kulkukoira. Hän kertoo koiran olleen vaarallinen ja lopulta jopa puri hänen sisartaan. Mugford sanoo tietävänsä nykyään, että koira osoitti geneettisesti selvitettyä käyttäytymisominaisuutta, joka on erityisesti tyypillistä punaiselle cockerille. Hän korostaa, että sillä on neurokemiallinen tausta ja toivookin, että siihen saataisiin lääke. 

Millaisia ovat oireet? 

Raivosyndroomalle tyypillisiä oireita ovat yhtäkkiset raivoisat hyökkäykset ilman syytä. Koira saattaa olla nukkumassa, ja siiten täysin varoittamatta hyökätä. Sen pupillit laajenevat ja silmät saattavat muuttaa väriään ja leimuta kohtauksen aikana. Koira ei vastaa mihinkään yrityksiin keskeyttää tilanne ja se on kohtauksen aikana täysin sekaisin. Kohtaukset ovat ennustamattomia, tosin jotkut kertovat, että koiran ympärillä saattaa väreillä sähköinen aura ennen kohtausta. Koira vaikuttaa kohtauksen jälkeen usein sekavalta ja teoistaan täysin tietämättömältä sekä anteeksipyytävältä. Pienen ajan kuluttua koira palaa omaksi rakastavaksi itsekseen. Kohtausten uhrit ovat yleensä oman perheen jäseniä ja koira ei yleensä oireile vieraan käsissä. Sekaisin oleva koira on hengenvaarallinen ja vammat usein ovat niin vakavia, että ne vaativat lääkärin hoitoa. 

Mugford listaa aiheesta seuraavaa: koira on pahimmallaan illalla, ei pidä kirkkaista valoista, yrittää piiloutua nurkkiin tai tuolien alle sekä hamstraa outoja tavaroita ja vahtii niitä. 

Ongelmasta kärsiviä koiria on hyvin vähän, mutta silti ongelma on hyvin vakava. Yksikin on liikaa. Asia sai kuitenkin 80-luvulla Iso-Britanniassa sensaatiomaisen maineen ja yhä nykypäivänä törmää kaikenlaisiin käsityksiin asiasta. 

Tutkimuksia 

The Cocker Spaniel Council (Englannissa) perusti komitean 1982 tutkimaan asiaa. Kyseinen komitea lähetti kyselyn englantilaisille cockerin omistajille heidän koiristaan. Siinä kysyttiin väriä, ikää, sukupuolta, mahdollista sterilaatiota tai kastraatiota, elinympäristöä, kotikoira vai kennelkoira, kenen kanssa se viettää aikaa, ihmisseuralaiset, mistä koira on hankittu, minkä ikäisenä, luonne, ikä, milloin epätoivottu käytös alkoi, hyökkäysriski-ihmiset, rokotukset, aikaisemmat sairaudet tai vammat sekä ruokavalio. 

Kyselyyn vastanneiden määrä oli hyvä. Se käsitti 1692 cockeria, joista 258 osoitti yhtä tai useampaa esitetystä kahdeksasta epänormaalin käytöksen muodosta. 

Kyselyn tulos oli:

•  urokset jokaisessa väriryhmässä osoittivat enemmän epänormaaleja piirteitä käytöksessä, kuin nartut
• niitä esiintyi enemmän punaisissa kuin mustissa
• mustissa taas enemmän kuin kirjavissa 

Englantilainen bokserikasvattaja Bruce Cattenach analysoi tulokset ja sai esille seuraavaa: 

• kaikki koirat olivat kotikoiria, ja ehkä siksi niiden tila tuli helpommin esille
• koska elinympäristö oli kaikilla sama ja silti sitä esiintyi enemmän punaisilla kuin muilla, niin voidaan olettaa sillä olevan geneettinen tausta
• vaikka on mahdollista, että sen aiheuttaa vain yksi geeni, Cattenach piti todennäköisempänä useammman geenin vaikutusta. Mikäli näin on, se tulisi huomata sukutauluja tutkimalla
• hän ehdotti, että ongelman poisjalostamiseksi pitäisi pitää kirjaa huonoluonteisista pennuista ja kuinka taajaan niitä tulee ja mistä uroksista. Tietysti kaikkien urosten jälkeläisissä saattaa olla huonoja luonteita, mutta tiettyjen ehkä enemmän 

Robert Mugford esitteli vuonna 1984 kiinnostavan tutkimuksen, johon oli kerätty 50 huonoluonteista cockeria. Seuraavat prosentit kertovat paljon: 

• Puolustaa luutaan 86%
• Puolustaa ruokaa/ ruokakippoaan 68%
• Puolustaa suoja-aluettaan esim. tuolia 56%
• Pitää saaliinaan esim. nenäliinoja 82%
• Murisevat kohdentamattomasti 48%
• Mielialojen päivittäinen vaihtelu 96%
• Paranee paikan vaihdolla 74%
• Puree vain perheen jäseniä 54%
• Aggressio lisääntyy fyysisestä rankaisusta 100%
• Silmät muuttavat väriä/salamoivat 60%
• Koira on sekava kohtauksen aikana 84%
• Jälkeenpäin anteeksipyytävä 84%

Kyseisten koirien joukossa oli eniten punaisia ja goldeneita ja erityisesti uroksia. Toki täytyy muistaa, että tuolloin punaiset cockerit olivat erityisen suosittuja. Tässä prosenttimäärät väreistä, jotka esiintyivät tutkimuksessa:

• Punaisia 74%
• Mustia 20%
• Muun värisiä 6%

Mugfordin mukaan tietyt linjat tai esi-isät esiintyivät luonneongelmaisten koirien sukutauluissa.

Hän oli onnistuneesti hoitanut 50% koirista seuraavin hoidoin:

• ruokavalion muutos

• d-amfetamiini

•  B12-vitamiiniterapia
• Oculucidon
• kastraatio ja steriloiminen
• hormonihoito
• pakkoliikeitä hillitsevät lääkkeet esim. Mysoline
• käytösterapia, jolla dominassi pyritään siirtämään omistajalle

Anthony Podberscek ja James Serpell tekivät tutkimuksen vuonna 1996 lähettämällä kyselyn 2000 cockerin omistajalle. Itse tutkimuksen kulkuun puutumatta siinä todettiin seuraavia asioita. Yksiväriset olivat todennäköisemmin vihaisia kuin kirjavat kaikissa muissa aggressiivisuuden lajeissa, mutta kirjavat olivat useammin vihaisia muita koiria kohtaan. Tutkimus totesi myös, että punaiset ja goldenit olivat enemmän agressiivisempia kuin mustat. Tämä taas tukee aikaisemmin tehtyjä havaintoja siitä, että turkin värillä on läheinen yhteys temperamenttiin. Tosin tulee huomata, että yksivärisiä ja erityisesti punaisia, on kasvatettu kirjavista erillään, joten kyseessä voi olla linjojen välinen ero. Punainen väri on tavallaan herätetty henkiin uudelleen 1900-luvun alkupuolella, sillä se oli kannasta päässyt häviämään. Tällä saattaa olla vaikutusta värin geneettiseen taustaan.

Tässä tutkimuksessa jälleen urokset olivat aggressiivisempia kuin nartut, erityisesti vieraita koiria kohtaan, rangaistaessa, kiinniotettaessa ja käsitellessä. Narttujen aggressiivisuus ilmeni keskimäärin 2 kk:n iässä. Uroksilla taas aggresssivisuus tuli esiin 6 kk:n iässä. Leikatut nartut osoittivat useammin aggressiota perheen lapsia kohtaan, kuin leikkaamattomat. He myös huomasivat dominanssiaggression lisääntyvän leikkauksen jälkeen. Usein kuitenkin leikkaaminen oli ollut enemminkin seuraus aggressiivisuudesta kuin syy.

On olemassa kaksi pääteoriaa, mitä raivosyndrooma on. Raivosyndrooma voi olla epätavallinen muoto dominanssiaggressiosta tai se voi johtua aivojen tunnekeskukseen paikallistuneesta epilepsiasta (limbinen epilepsia).

Herrat Podberscek ja Serpell tekivät myös toisen tutkimuksen ympäristön vaikutuksesta cockerpsanielien käytökseen. Siinä on todella kiinnostavia tietoja. Aggressiivisia koiria oli enemmän 25-34- vuotiailla omistajilla kuin vanhemmilla (yli 65v). Erityisen kiinnostavaa on se, että niillä, jotka halusivat koiransa olevan vain lemmikki, oli aggressiivisempia koiria kuin niillä, jotka olivat ottaneet koiran näyttely- tai käyttökoiraksi. Syy varmasti on omistajan suuremmassa huomion ja käsittelyn määrässä tai siitä, että harrastukseen suuntautunut omistaja on yleensä kokeneempi koirien käsittelijä. Ne koirat, jotka olivat sairastaneet elämänsä ensimmäisten 4 kk:n aikana, tulivat todennäköisemmin aggressiivisiksi myöhemmin. Tässä tutkimuksessa koirat olivat saaneet samankaltaisen koulutuksen. Mitä leikkejä koirien kanssa olikaan leikitty, ne eivät vaikuttaneet aggression kehittymiseen. Myöskään omistajan sängyssä nukkuminen ei vaikuttanut. Suurin osa sai ruokansa ennen omistajaansa, eikä ruokinta-ajalla ollut väliä. Trimmaaminen tapahtui useammin alhaisen aggressiotason koirilla kuin korkea aggressiotason koirilla. Tosin siihen vaikuttaa koiran käytös trimmaamisen aikana. Korkean aggressiotason koirat vetivät lenkillä todennäköisemmin kuin muut, mutta se saattoi johtua siitä, että niiden kanssa käveltiin vähemmän. Tosin molemmissa ryhmissä koirat saivat yhtä paljon liikuntaa. Aggressiivisemmat koirat tottelivat hitaammin käskyjä, mikä viittaa dominassiongelmiin tai huonoon tottelevaisuuteen. Aggressivisemmista koirista huomattiin myös, että ne eivät pitäneet korkeista äänistä ja olivat yleensäkin reaktioherkempiä.

Tutkimuksessa huomattiin, että joissain tapauksissa aggressiivisuus oli todella voimakasta, mutta kaiken kaikkiaan aggressiivisten koirien määrä oli todella pieni.

Punaisesta väristä

Koska on arveltu, että raivosydrooma on ainakin osittain geneettistä, niin lienee paikallaan tarkastella punaisen cockerin historiaa.

Punaisen värin uskotaan olevan yksi cockerin alkuperäisistä väreistä. Tosin sen värisiä oli hyvin harvassa. Värin alkuperästä on kuitenkin useita eri mielipiteitä. Varhaiset kasvattajat eivät suinkaan epäröineet käyttää muun rotuisia koiria saavuttaakseen tietyn ominaisuuden. Juuri tästä johtuen sanotaan, että punaiseen cockeriin olisi käytetty irlanninsetteriä. Tästä ei kuitenkaan ole todellista näyttöä.

Sen sijaan varmuudella voidaan sanoa, että merkittävimmät punaisen cockerin kehitykseen vaikuttaneet koirat tulivat Amerikasta. Herra Phillips toi 1900-luvun alussa kaksi koiraa Kanadasta. Yksi oli musta uros nimeltään Toronto, joka kantoi punaista geeniä. Toinen oli Canadian Red Jacket, joka oli punainen. Viimeksi mainitun sukupuu ei ole tarkkaan tiedossa. Herra Lloyd toi toi myös mustan uroksen, Hampton Guardin, jonka sukupuu meni suoraan yksiväristen cockereiden mustaan kantaisään Oboon.

Tuohon aikaan monet kasvattajat tähtäsivät punaiseen väriin ja lienee selvä, että muut ominaisuudet saattoivat siinä kärsiä. Punaiset eivät tuolloin olleet vielä saavuttaneet myöhempien päivien suosiotaan. Vasta Ensimmäisen maailmansodan jälkeen alkoi niiden ulkonäön korjaus: liiallinen kaulanahka, isot jalat, kolho pää ja suorat kintereet muuttuivat vähitellen elegantimpaan suuntaan. Herra Lloyd toi kaksi urosta Amerikasta ja Kanadasta korjaamaan nämä viat: musta Broadcaster of Ware ja punainen Robinhurst of Ware.

Sittemmin punaiset ja goldenit cockerit saavuttivat suuren suosion ja vasta 1980-luvulla niiden suosio laski, kun ne saivat osin täysin ansaitsemattoman huonon maineen median populismin takia.

On vaikea sanoa, mikä on ongelman alkuperä. Monet asiat puoltavat sen olevan geneettistä alkuperää. Yksi syy voisi olla se, että kirjavia ja yksivärisiä on pidetty erillään ja vain aniharvoin linjat yhdistetään. Tarkkaan ei tiedetä miten se periytyy ja siksi se on niin vaikeasti vastustettavissa.

Mahdolliset syyt raivosyndroomaan

Turkin väri

Helmut Hemmer (1990) korostaa, että turkin väri on usein sidoksissa temperamenttiin. Tämä ajatus johtuu siitä, että melaniinilla (väripigmentti) on samanlainen biosynteesipolku kuin katekolamiiniryhmän (adrenaliinin yms.) neurovälittäjäaineilla. Menemättä sen tarkemmin niiden toimintaan uskotaan, että turkin värin valinnalla voidaan saada aikaan muutoksia stressin sietoon, joko voimistaen tai päinvastoin. Esimerkiksi punaiset ketut ja keltaiset labradorit ovat taipuvaisia aggressioon, mutta cockerin osalta asiasta ei ole olemassa tarkkaa tutkimusta. Raivosynrooman vaivaamissa roduissa on kuitenkin kaksi- tai kolmivärisiäkin (englanninspringerspanielit tai berninpaimenkoirat). Värillä voi siis olla väliä, mutta se tuskin on välitön syy.

Neurobiologia

Uusimpien tutkimusten mukaan monissa eläinlajeissa ja myöskin ihmisissä neurovälittäjäaine serotoniinin ja aggressiivisen käytöksen välillä on yhteys. Voisiko sillä olla yhteys raivosyndroomaan? Se on kuitenkin tieteellisesti toteennäyttämättä. Mahdollisesti se on häiriö hippokampuksen ja aivokuoren etuosan toiminnassa. Nämä osat tukahduttavat raivon ja vihan, joiden uskotaan olevan peräisin hypotalamuksesta. Mielenkiintoista olisikin tutkia, löytyvätkö aggressiivisesti käyttäytyvistä cockereista muusta kannasta poikkeavat serotoniinipitoisuudet.

Ravinto

Tietyt aminohapot vaikuttavat suoraan aivojen aktiivisuuteen ja kehitykseen. Ne voivat joko lisätä tai vähentää välittäjäaineiden toimintaa. Monoaminien eli serotoniinin, noradrenaliinin ja dopamiinin toimintaan voidaan suoraan vaikuttaa ravitsemuksen kautta tryptofaanilla, tyrosiinilla tai muilla isoilla neutraaleilla aminohapoilla. Esimerkikisi ihmisillä alhainen serotoniinin taso voi aiheuttaa impulsiivisuutta, epäsosiaalisuutta, levottomuutta, hyperaktiivisuutta, levottomuutta, aggressiivisuutta ja he saattavat myös oppia huonosti. Jos koiralla on matala serotoniinin taso ja sen saamasta ravinnosta puuttuu tärkeitä aminohappoja ja vitamiineja (erit. B12-vitamiini) voi koira käytös ja aivotoiminta muuttua. Tässä tullaan siihen, että koiran kasvatuksessa ravitsemus on erittäin tärkeää. Kantavavan ja  imettävän nartun tulisi saada hyvänlaatuista ruokaa riittävästi. Ja pennun ruokinta tulisi olla ensiluokkaista, jossa on tarpeelliset vitamiinit ja aminohapot. Ruokavalio tuskin on ainoa syy raivosyndroomaan, mutta se saattaa tukea ongelman kehittymistä.

Kilpirauhasen vajaatoiminta

Tyypilliset oireet kilpirauhasen vajaatoiminnassa ovat provosoimaton aggressio muita eläimiä tai ihmisiä kohtaan, aikuisena alkaneet sekavuuskohtaukset, keskittymiskyvyttömyys, mielialojen vaihtelu, arvaamaton temperamentti, masentuneisuus, pelot, pakkomielteisyys, kärttyisyys ja omasta toiminnasta tietämättömyys. Oireet sopivat oikein hyvin myös raivosyndroomaan. Toistaiseksi ei tosin tiedetä miten huonosti toimiva kilpirauhanen vaikuttaa käytökseen.

Epilepsia

Tietyntyyppisen epilepsian uskotaan olevan mahdollinen syy raivosyndroomaan. Epilepsiakohtaukset tietyillä aivojen osa-alueilla, jotka kontrolloivat käytöstä, aiheuttavat samankaltaisia oireita kuin raivo: tajunnantilan muutos, provosoituminen aggressioon, äärimmäiset ja järjettömät pelkotilat ja itseään toistava käytös (esim. näkymättömien kärpästen pyydystely). Epilepsiaa, joka ilmenee kohtauksina tunne-elämää säätelevillä aivojen alueilla kutsutaan limbiseksi epilepsiaksi. Joillakin koirilla ei ole todettu varsinaista epilepsiaa, mutta tiedetään niillä olleen epileptisiä kohtauksia, joiden aikana ovat käyttäytyneet aggressivisesti. Joitakin raivosyndroomatapauksia on pystytty auttamaan antamalla koiralle epilepsialääkitystä. Tällöin on kuitenkin epävarmaa, auttaako lääkitys sinänsä vai onko rauhoittuminen seurausta epilepsialääkkeiden muutoinkin rauhoittavasta vaikutuksesta.

Luonteen heikkousko?

Englantilainen koirien käytöshäiriöitä hoitava eläinlääkäri Sarah Heathn näkemys hyökkäävästi käyttäytyvien cockereiden enemmistöstä on, että nämä koirat ovat luonteeltaan pehmeitä (arkoja) ja epäluuloisia. Kun tällaiselle koiralle sattuu omistajaksi henkilö, joka tietämättään antaa koiralle valtaa, alkavat ongelmat näkyä. Koiran heiveröinen psyyke ei kestä johtajuuteen liittyvää suurta vastuuta ja se alkaa käyttäytyä hyökkäävästi. Hän kuvaa näitä koiria osuvasti hämmentyneiksi. Suomessa käyttäytymisterapiaa tekevä FT Kai Pelkonen kuvaa monia hoitaneitaan cockereita koiriksi, joilla on hyvin alhainen ärsytyskynnys. Ne reagoivat mitättömän pieniin asioihin liioittelevalla tavalla ja tämä reaktio jää päälle eli koira ei pääse ikäväksi kokemansa seikan yli.

Hoitoja, joita voi kokeilla

Ruokavalio

Koiralle annetaan täysipainoista aminohappoja ja B12-vitamiinia sisältävää kuivamuonaa purkkiruuan, koiranmakkaran tai tuoreruuan asemesta. Ruokailuajat pidetään epäsäännöllisinä ja ruokailupaikka sellaisena, ettei sitä voi vahtia helposti (esim. pihalla).

Lauman dominanssin muuttaminen

Dominanssiaggressioisen koiran fyysinen rankaiseminen on vaarallista ja siksi sitä tulisi välttää. Koira ei saisi vaatia huomiota omistajaltaan, vaan omistaja päättää hyväilyistä, ulkoiluista, kuka astuu ensimmäisenä ulos ovesta jne. Koiran vaatimuksiin ei pidä suostua. Koiran ei anneta olla sohvalla tai sängyllä. Tottelevaisuuskoulutus olisi suotavaa. Koiran koulutuksesta ja käyttäytymisestä on paljon kirjallisuutta ja siihen kannattaa tutustua

Lääkeet

Mugford huomasi, että Primidone (Mysoline) epilepsiaa hillitsevä lääke, antoi hyvän tuloksen, mutta koirat tottuvat siihen helposti. D-amfetamiini voi auttaa, samoin Oculucidon. Progesteronihoitoa on kokeiltu. Varsinaista spesifiä lääkehoitoa ei ole olemassa ainakaan vielä.

Sterilaatio tai kastraatio

Erään tutkimuksen mukaan streriloidut nartut käyttäytyvät steriloimattomia useammin aggressiivisesti ja erotyisesti lapsia kohtaan. Tämä johtunee siitä, että steriloidussa nartussa urospuoliset hormonit, joita nartuissakin on vähäisessä määrin, pääsevät vaikuttamaan nartun käyttäytymiseen. Uroksen kastraatiolla ei ole havaittu olevan kovin suurta vaikutusta ihmistä kohtaan suuntautuvassa hyökkäävässä käytöksessä, mutta kyllä toisia uroksia kohtaan suuntautuvassa. Kun koira pääsee pitkäaikaisesti tyrannisoimaan ympäristöään, se alkaa pitää itseään kulmakunnan kunkkuna, eikä se enää niin helposti opi olemaan koiriksi. Oppimisella on hyökkäävässä käytöksessäkin suuri merkitys. Uroshormonien vaikutuksen poistaminen ei auta enää siinä vaiheessa, kun koira on oppinut saavuttavansa haluamansa asian käyttäytymällä hyökkäävästi.

Eutanasia

Mikäli mikää ei tunnu auttavan ja koiran kanssa eläminen on ylitsepääsemättömän hankalaa, niin tällöin kannattaa vakavasti harkita koiran lopettamista. Koiran kiertoon laittamisessa ei ole mitään järkeä, ongelmat vaan siirtyvät uuteen perheeseen.

Miten toimia, kun koira saa raivokohtauksen?

Älä yritä rauhoittaa koiraasi, vaan poistu huoneesta. Palaa vasta jonkin ajan kuluttua (useita minuutteja). Koska koira useimmiten ei ole täydessä tajunnan tilassa, älä siis syytä koiraa tai lyö sitä.

Johtopäätöksiä

Cockerspanieleiden jalostuksessa tulisi kiinnittää erityisesti huomiota seuraaviin asioihin: sukusiitosaste, esi-isät, vanhempien terveys, luonne ja käyttöominaisuudet (ne juuri tekevät cockerista myös hyvän seurakoiran). Mikäli näitä ei huomioida liikutaan vaarallisilla vesillä. Luonteen suhteen jalostukseen tulisi pyrkiä valitsemaan koiria, joilla on hyvä itseluottamus ilman tarvetta minkäänlaiseen aggressiiviseen käyttäytymiseen. Tietty määrä kovuutta olisi toivottavaa. Kovuudella tarkoitetaan kykyä kestää ikäviäkin asioita ilman, että kuppi menee nurin.

Jalostuksessa mikään ei ole itsestään selvää ja yksinkertaista. Jalostustoimikunnan keräämien hyökkäävästi ihmistä kohtaan käyttäytyneiden cockereiden joukossa on myös sellaisia koiria, joilla on hyvin alhainen sukusiitoskerroin. Mutta löytyy sellaisiakin, joiden kerroin on noin 10 %, jota voitaneen pitää jo kohtuullisen korkeana.

Samoin koirien kunnollinen hoito ja ruokinta ovat tärkeitä, niin aikuisten kuin pentujen osalta. Pentujen sosiaalistaminen alkaa jo kasvattajan luota ja jatkuu aina 4 kk ikään asti. Mikäli tämä vaihe on laiminlyöty, niin on varmaa, ettei koira ole koskaan itsevarma ja rohkea. Pennun tulee saada tutustua toisiin koiriin, ihmisiin, ääniin, hajuihin ja tavaroihin. Pentua ei saa vieroittaa liian aikaisin, eikä luovuttaa uuteen kotiin ennen 7 vkon ikää. Uusimpien tutkimusten mukaan pentu tulisi luovuttaa itse asiassa jo ennen 7 viikon ikää tai vasta 10 viikon iän jälkeen, jos kasvattajalla on hyvät mahdollisuudet sosiaalistaa ja totuttaa pentuja ympäröivän maailman ihmeellisyyksiin. Vaarallinen hetki on juuri se, kun uusi koiranomistaja yrittää suojata pentuaan saamasta mitään tarttuvia tauteja ennen kuin se on saanut rokotteista riittävän suojan. Kun sitä kaikin tavoin suojataan melkein 2 kk ajan, menetetään juuri se aika, joka on pennun henkisen kehityksen kannalta tärkeintä. Miettikää hyvät kasvattajat, kun neuvotte tulevia koiranomistajia, mitä heille sanotte. Muistakaa, että kun katsomme tänä vuonna syntyneitä cockereita 4 vuoden kuluttua, niin suurin osa siihen mennessä menehtyneistä koirista ei suinkaan ole kuollut tarttuviin tauteihin, vaan ne on lopetettu käytöshäiriöiden takia. Älkää neuvoko pitämään pentuja poissa ulkomaailmasta herkän sosiaalistumiskauden aikana, vaan mainitkaa uudelle omistajalle pennun tarpeesta saada runsaasti kokemuksia kaikesta siitä, minkä kanssa se joutuu elämänsä aikana tekemisiin. Ilman runsasta kokemuspohjaa kasvaneen koiran elämä on henkisesti rankkaa ja kuluttavaa.

Raivosyndrooma saattaa hyvinkin olla seurausta geeneistä, vastuuttomasta kasvatuksesta ja huonosta sosiaalistamisesta. Sekä kasvattajilla, että pennunostajilla on vastuu, että pennusta kasvaa iloinen ja terve aikuinen. Ja meillä kaikilla on vastuu tämän ihanan rodun maineesta ja sen terveydestä. Itseään ei tule kenenkään syyllistää saatikka hyökkäävän koiran omistajaa. Vikansa löytyy kaikista osapuolista, niin koirasta kuin meistä ihmisistäkin. Muutos alkaa tosiasioiden tunnustamisesta.

Ulla Ritamäki Nina Mennan asiantuntevalla avustuksella

Kirjallisuutta, johon kannattaa tutustua:

Scott J.P. & Fuller J.L: Genetics and Social Behaviour of the Dog

Bruce Fogle: The Dogs Mind

Valerie O´Farrel: Ymmärrä koiraasi

Göran Bergman: Koiran käyttäytyminen

Anders Hallgren: Koiraongelmia ja ongelmakoiria

Anders Hallgren: Ihmisen paras ystävä

Anders Hallgren: Shaping

Anders Hallgren: Kotikoiran kasvatus

Marie Hansson Hallgren: Paras Ystäväni

Rene Sjöberg: Koirien kieli : eleett, ilmeet ja käyttäytyminen

Erkki Pulliainen: Koiran luonne ja käyttäytyminen

Erkki Pulliainen: Koira kotona ja luonnossa

Stanley Coren: Koirien älykkyys, mitä koira tajuaa ja taitaa

Nicholas Dodman: Koira, joka rakasti liikaa

Helena Koskentalo: Pelkopurija ja huomionhakija

Turid Rugaas: Rauhoittavat signaalit

Robert Mugford: Koira psykiatrin sohvalla